Art Basel 2026: kuolleiden kanavointia ja elävien etsimistä

KENTTÄMUISTIINPANOT

• Art Basel 2026 antaa vaikutelman nykytaiteesta, joka etsii uutta suuntaa mutta ei ole vielä löytänyt sitä.
• Nostalgia, algoritmit, luontosuhde ja digitaalinen estetiikka toistuvat kaikkialla, mutta mikään niistä ei vielä muodosta uutta yhteistä kieltä.
• Markkinoiden vahva luottamus menneeseen voi kertoa yhtä paljon epävarmuudesta nykyhetkeä kohtaan kuin uskosta taidehistoriaan.
• Nykytaide toimii usein kulttuurin koelaboratoriona. Sen tämänhetkinen epävarmuus voi ennakoida laajempaa muutosta siinä, miten merkityksellistä sisältöä syntyy tekoälyn aikakaudella.
• Jos uusi vaihe on todella alkamassa, se voi syntyä jossain muualla kuin taidemarkkinoiden keskiössä.

Tähän asti on puhuttu numeroista, trendeistä ja markkinoista. En kuitenkaan matkustanut Baseliin tilastojen takia. Tarkoitus oli saada jonkinlainen kokonaisvaikutelma nykytaiteen tilasta.

Miellytti se tai ei, yksi nykytaiteeseen vaikuttava kulma on bisnes, ja siihen ei Baselia paljon parempaa näköalapaikkaa löydy. Tällä kertaa selvimmin oli näkyvissä luottamus vanhoihin mestareihin, jonka voi helposti lukea myös epäluottamuksena nykyaikaan ja eläviin.

Tämän vuoden kokemus ei ainakaan hälventänyt käsitystäni siitä, että nykytaide on jonkinlaisessa neuvottomuuden tilassa. Mutta onko se jämähtämässä lopullisesti paikoilleen vai uudistumassa? Hartaasti toivon jälkimmäistä. Jos nykytaidekin vain hiipuu pois, niin näistä ainakin totutun länsimaisen elämäntavan viimeisistä vuosista tulee kaikenlaisen kurjistumisen lisäksi myös kammottavan ikävystyttäviä. 

Mutta ei auta kuin ryhtyä lapiohommiin. Tässä muutamia oireellisena pitämiäni huomioita. Niitä vaikuttaisi yhdistävän ainakin se, että teoksen oikeutusta yritetään hakea tai vähintään vahvistaa sen itsensä ulkopuolelta.

Erityisesti maalaustaide tuntuu käpertyvän yhä pakkomielteisemmin tiettyjen esteettisten järjestelmien pyörittelemiseen. Kiinnostavimmillaan se lähestyy dadan kylmiä ja elottomia näkymiä, joissa esiintyi vastaavaa etäännytettyä kuvitusmaisuutta. Mutta dadassa kyse oli tarkoituksellisesta provokaatiosta, tämän nykyisen ilmiön perusteista en ole varma. Ehkä olen vain liian heikosti perillä nykymaalauksen tilasta, mutta olen näkevinäni kaikkialla kertaustyylejä ja itsetarkoituksellisia taidehistoriallisia viitteitä jotka eivät tunnu edes haluavan lisätä mitään. Ei se tietenkään ole kiellettyä sekään, taidehan on vapaa, mutta niin olen minäkin. Ja itse kaipaan kyllä taiteeseeni edes jonkinlaista syvyyttä.

Pahimmasta ”huokoisesta lajienvälisyydestä” aletaan ilmeisesti hiljalleen päästä, ja hyvä niin; koin sen yleensä melko tyhjäksi ja usein jopa tekopyhäksi. Ymmärrettävästi luontosuhde mietityttää taiteilijoita edelleen, mutta nyt ehkä astetta vakavammin. Luonnonmateriaalien ymppääminen teoksiin, usein struktuureihin johon ne eivät kuulu, tuntuu olevan yksi yleinen rinnastamisen ja vieraannuttamisen keino.

Ironista kyllä, luonnon toisintaminen korkealla teknologialla, kuten 3D-tulostamalla, ei minulle todista herkästä ja tutkivasta luontosuhteesta, vaan nimenomaan alleviivaa sen keinotekoisuutta ja joskus jopa puuttumista. 

Kolmas melko yleinen strategia on nojata järjestelmiin, kuten matemaattisiin malleihin, jotka tuottavat jostakin tietystä lähtökohdasta sisältöä ikään kuin automaatilla. Se on ihan kunniallista, sillä elämmehän prosessien ja algoritmien maailmassa.

Algoritmihan voi olla vaikka taiteilijan päätös kerätä tietyt kriteerit täyttävää materiaalia ja organisoida sitä jonkin säännön mukaan.

Huomaan silti myös miettiväni, että kuinkahan paljon metodin suosioon vaikuttaa, että se myös keventää taitelijan vastuuta valita.

Neljäntenä on pakko mainita kaikkialla kummitteleva lapsuuskuvasto. Ja oireellisesti nimenomaan lapsuutta kehystänyt tuotemaailma: Disney-hahmot ja ikoniset lelut ja pelit. Ne tuntuvat usein viittaavan nostalgisesti viattomuuden aikaan, mutta hyvin pienillä eleillä ne saa myös vihjaamaan, ettei mitään viattomuutta koskaan ollutkaan.

Minusta ne tuntuvat myös merkitsevän tekijän sukupolveen, joka ymmärtää elämänsä olleen tuotteistettua jo varhaisimmasta lapsuudesta lähtien.

Viides ja viimeinen huomio liittyy kiinteästi digitaaliseen taiteeseen, joka nyt viimeistään Zero 10 -lanseerauksineen kuuluu Baselissakin keskiöön. Ei ole uutta, että taide tarttuu uusimpaan teknologiseen kehitykseen heti kun saa sen ulottuvilleen. Taiteilijat ovat ahnaalla uteliaisuudella ottaneet haltuun niin uusia maaleja ja pigmenttejä, perspektiiviteorioita kuin valokuvan ja elokuvankin kaltaisia välineitä. Kun tulee uusi laite, joka pystyy tuottamaan jonkin uuden asian, taiteilijat vähintään leikittelevät sillä. Ainakin sitten kun heillä on siihen varaa.

Samasta syystä hyviltäkin tekijöiltä on kautta aikojen toisinaan lurahtanut teoksia, joiden sisältö on kiusallisessa määrin esitellyt mitä uusi tekniikka tai laite tekee, ei niinkään mitä taiteilija pystyy sillä ilmaisemaan. Siitäkään ei pidä hirmustua. Sellaista elämä on.

Trendin mittakaavaan levitessään sopii kuitenkin pohtia, mistä ilmiössä on kyse. Tarkoitan nyt teoksia, jotka galleriassa vaikuttavat hieman transgressiivisilta, mutta olisivat aivan liian kesyjä goa-trance-bileisiin, jonne ne tietyllä tavalla henkisesti kuitenkin tuntevat vetoa.

Minusta tämä on kiehtovaa. Bilevisuaaleja nähneenä monet biennaaliversiot tuntuvat pliisuilta. Niitä on vaikea olla vertaamatta reiviserkkuihinsa, jotka usein tuntuvat selvästi vaikuttavammilta, työläämmiltä ja jopa syvällisemmiltä kuin siistimmät galleriaversionsa.

Miksi? Koska niillä on tehtävä. Ne palvelevat tanssilattiaa, yötä, yhteistä hetkeä, eivätkä teeskentele muuta. Galleriassa ei haeta eikä jaeta ekstaasia, siellä mitä tahansa ilmiötä pitää voida katsella mietteliäästi kasvojaan kosketellen. Vika ei ole tekniikassa, eikä edes näyttävyydessä. Galleriassa teokselta odotetaan jonkinlaista perustelua olemassaololleen. Reiveissä riittää välitön vaikutus.

Asian ydin on siinä, että niin taide kuin kokijakin kaipaisivat aitoa primitiivistä yhteyttä, mutta taidekehyksessä varsin pienikin asia voi estää sellaisen syntymisen. Tarkoitan sitä esikielellistä, kehollista yhteyttä jonka rytmi, pimeys ja joukko synnyttävät. Tilaa jossa ei tarkkailla itseään.

Galleria sijoittaa teokset aina hieman tutkimuspöydälle. Se etäännyttää ja kesyttää melkein millaisen tehosteen vain. Ei pidä myöskään unohtaa, että sama tapahtuu katsojille. Klubilla voi kuvitella piiloutuvansa varjoihin ja strobon välkkeeseen, mutta galleriassa katsoja on aivan yhtä paljas kuin teoskin.

Olin havaitsevinani Art Baselissa laajemminkin samansukuista välttelevää, väistelevää ja varovaista. Ilmassa on jonkinlaista odotusta ja ehkä jopa varovaista ekstaattisen toivetta, josta nuo klubimaailmaan viittaavat kehollisemmat teokset tuntuvat viestivän. Trendit vain vetävät eri suuntiin, josta syntyy juuri se merkillisen neuvottomuuden tunne. Markkinat eivät ainakaan vielä siis osoita selvästi suuntaa.

Jos uudistuminen on tulollaan, se alkanee jostakin muualta. En kuitenkaan näe, että taidesijoittajat olisivat jotenkin uudistuksia vastaankaan. Pikemminkin he ovat vetäytyneet odottelemaan, että taide luo nahkansa. Siitä ei voi välttämättä heitä kovin ankarasti moittia.

Minua tämä kiinnostaa laajemminkin. Pidän nykytaidetta eräänlaisena sisällön koelaboratoriona: se mihin se päätyy, ennakoi sitä mihin merkityksellinen sisältö ylipäänsä on menossa. Siksi sen neuvottomuus on enemmän kuin taidemaailman sisäinen asia.

Tämä tekee Art Baselista ja muista vastaavista tapahtumista meille entistä kiinnostavampia. Nykytaide on yksi sisällön kärkilajeista. AI-sohjon vyöryssä ja sisällöntuotannon ja -jakelun uusimmassa murroksessa sen seuraavalla suunnalla on suuri merkitys.

Evästystä Venetsiaan: vuoden 2022 repeämä ja sen seuraukset

Meille nykytaiteen jonkinlainen repeämä rävähti näkyviin dramaattisesti vuonna 2022. Tuolloinkin aloitimme Art Baselista, ja samaan vuoteen osuivat lisäksi sekä Venetsia että Documenta. Ne eivät olisi voineet juuri olla erilaisempia. Venetsiassa tulivat selvästi esiin monet tässäkin kuvatut trendit: viileän etäännytetty kuvitusmainen tyyli ja taidehistorialliset pastissit. Goa-trance-psykedelia. Jossain määrin myös algoritmisuus.

Jo Art Baselissa olimme huomioineet lapsuuskuvaston ja eräänlaisen “dopamiinitaiteen” kuten reportterimme sitä kutsui.

Documenta taas edusti täysin toista päätyä. Tuntui että tapahtuma oli yhtä taideterapiatyöpajaa (vaikkakin sille oman synkemmän sävynsä antoi niin sanottu antisemitismikohu, jonka käsitteleminen vaatisi kuitenkin oman esseensä). Jopa tapahtuman organisaatiota oli hajautettu siinä määrin anarkistiseksi, että työryhmät kutsuivat itsenäisesti mukaan toisia työryhmiä, mistä seurauksena esimerkiksi New York Timesin reportteri ei saanut tonkimallakaan selville, montako taiteilijaa tai näytteilleasettajaa tapahtumassa ylipäänsä oli.

Positiivisimmillaan tuo repeämä varmaankin kertoo siitä, miten laaja ja monipuolinen nykytaiteen kenttä on ja voi olla. Mutta se saattaa myös heijastella kahta hyvin todellista ongelmaa. Jyrkimmin ammattilaistunut pääty, eli biennaaliammattilaisten, keräilijöiden ja sijoittajien ryhmä, saattaa olla etääntynyt liikaa taiteen yhteisöllisestä tehtävästä. Nykytaide ei ole, tai sen ei ainakaan meistä pitäisi olla pelkästään mikään uniikkien arvopaperien tuotantolaitos. Ja toisaalta yhteiskunnallisen hyvää tarkoittavan järjestöfunktion kaataminen nykytaiteen niskaan johtaa hyvin nopeasti johonkin sellaiseen, josta on vaikea määritellä mitä se tarkasti on, mutta joka melko selvästi on kuitenkin lakannut olemasta nykytaidetta.

Lattein ja myös vaarallisin johtopäätös olisi katsoa, että nämä kaksi päätyä todella ovat nyt ne “liian pitkälle menneet ääripäät”, ja etsiä tulevaisuuden optimaalinen nykytaide mittanauhalla näiden puolivälistä. Meidän mielestämme huomattavasti hedelmällisempää olisi tarkastella nykytaiteen tilaa kenttänä, jossa elää rinnakkain monenlaisia traditioita ja vaikutteita, ja joka pystynee organisoitumaan seuraavaan kehitysvaiheeseensa vailla sen suurempaa ulkoista ohjausta. Sillä sitähän taide tekee: etsii uusia näkökulmia, jotka pyrkivät näkemään ja määrittelemään kunkin aikakauden ytimen. 

Näiden havaintojen ja ajatusten saattelemana on äärimmäisen jännittävää lähteä kohti Venetsiaa.

Ville Kiiski

MIKSI TÄLLÄ ON MERKITYSTÄ

Nykytaide on paljon enemmän kuin markkina tai instituutio. Parhaimmillaan se toimii paikkana, jossa yhteiskunta kokeilee uusia tapoja nähdä, kokea ja rakentaa merkityksiä. Juuri siksi epävarmuuden hetket voivat kertoa tulevaisuudesta enemmän kuin valmiit suuntaukset.

Kun tekoäly muuttaa kulttuurin tuottamista ja jakelua, taiteilijoiden tänään tutkimat kysymykset siirtyvät huomenna median, koulutuksen ja koko yhteiskunnan kysymyksiksi. Nykytaiteen seuraaminen ei siis ole vain taiteen seuraamista, vaan kulttuurin tulevien suuntien havainnointia.

KYSYMYS KENTÄLLE

Jos nykytaide ei enää synnytä kaikkein radikaaleimpia kulttuurisia kokeiluja, missä ne tapahtuvat tänään?