Osa 3 esseesarjasta “Kontsanörttien slangista taiteeksi ja takaisin”
Kiistettävyydellä ei ole poliittista suuntaa. Sama ironinen kehys, joka suojasi dissidenttiä, normalisoi ennakkoluulon riippumatta siitä, minkä lipun alta sitä levitetään. Vitsin kustannuksen kantaa usein aivan eri taho kuin sen kohde. Tässä esseesarjan osassa yritetään erottaa toisistaan rakentava ja rapauttava transgressio, ja esitetään neljä testiä, joilla eron tunnistaa. Yksikään niistä ei kysy tekijän aikeita, vaan keskittyy tarkastelemaan sitä, millaista ideologiaa ja asennetta meemi tosiasiallisesti kantaa mukanaan, levittää ja normalisoi.
I. Symmetriaongelma jolla vihapuhetta normalisoidaan
Sarjan aiemmat esseet ovat kaikki tavalla tai toisella puolustaneet kiistettävyyttä. Dadan negaatio tarvitsi liikkumatilaa ilman lopullista vastuuta; dissidenttitaide käytti kaksoiskoodausta pienen yksilön suojana totalitaristista valtaa vastaan; meemikulttuurin remix-tekniikat rakentavat tietoisesti kapenevia asiaan vihittyjen piirejä. Kaikissa näissä kiistettävyys on ollut jotain, jossa puolustetaan heikompaan asemaan joutunutta: sensuroitua, altavastaajaa, marginaalissa toimivaa tekijää. Ja sellaisia pyrkimyksiä on tietenkin helppo tukea.
Mutta kiistettävyydellä ei ole omaa poliittista suuntaa. Se on tekniikka, ei kanta. Siksi kentällä on myös ilmiöitä, jotka pakottavat panemaan myötämielisyyden hetkeksi syrjään ja tarkastelemaan koko koneistoa myös kriittisemmästä kulmasta.
On tunnettu tosiasia, että ääriliikkeet, erityisesti fasistiset ja muut taantumukselliset akselerationistiset piirit ovat käyttäneet “ironista” transgressiota systemaattisesti Overtonin ikkunan siirtämiseen. Metodista on lukuisia variaatioita, mutta se voi toimia esimerkiksi näin: Ensin sanotaan jotakin äärimmäistä, mutta huumorilla höystettynä. Kun ihmiset eivät naura, selitetään sen olleen vitsi ja mahdollisesti vielä tölväistään kuulijoita huumorintajun puutteesta. Kun tarpeeksi moni on kuullut väitteen tarpeeksi monta kertaa “vitsin” kehyksessä, väite on tullut tutuksi. Ja tuttuus muistuttaa hyväksyttävyyttä.
Tämä mekanismi on dokumentoitu tarkasti 2010-luvun puolivälin verkkoradikalisoitumistutkimuksessa (linkit artikkelin lopussa). “Ironinen” rasismi tai misogynia toimii porttina, jossa huumorin kehys mahdollistaa asteittaisen altistumisen ilman että kukaan joutuu koskaan myöntämään uskovansa mihinkään ääriväitteeseen. Yleisö vain hyväksyy sen, että tietyissä piireissä “vitsaillaan vähän rankoilla asioilla” tai suositaan “mustaa huumoria”, ja toistuvasta kokemuksesta kehittyy hiljalleen “pojat on poikia” -tyylistä hiljaista hyväksyntää. Se on sosiaalisesti ja älyllisesti huomattavasti helpompaa kuin lähteä ryppyotsaisesti analysoimaan ja tuomitsemaan jokaista “vitsiä”. Huumorintajuisuus on sosiaalisesti arvokasta valuuttaa. Harva haluaa leimautua tosikoksi.
Ongelma vain on se, että jokainen tuollaisen kyseenalaisen väitteen esityskerta totuttaa yleisöä pitämään ääriväitteitä, ja joskus ihan suoraa vihapuhetta, jotenkin normaalina osana julkista keskustelua. Mekanismi on puhdasta matematiikkaa. Toistokertojen ja hyväksynnän välinen tilastollinen yhteys on toistuvasti osoitettu.
Miten pitäisi siis suhtautua, kun samaa taktiikkaa käyttää joku, joka kokee olevansa hyvien puolella? Otetaan esimerkiksi “woke”-meemien levittäjä, joka päättää jakaa fasistiakselerationistien tuottaman meemin “ironisesti” tai mahdollisesti osoittaakseen, mitä toisella puolella aitaa puuhaillaan.
Onko lopputulos rakenteellisesti eri? Kuinka paljon julkaisemisen kontekstilla on merkitystä? Varmasti jakajan lähipiiri tietää ja ymmärtää hänen intentionsa. Mutta onko silläkään todellista merkitystä? Meemi tulee näytetyksi ihmisille, jotka eivät voi olla jakajan tarkoitusperistä yhtä varmoja, ellei motiivia selitetä. Ja selittelyähän meemien tekijät ja levittäjät vihaavat. Lopputulos on, että kyseenalainen meemi tuli näytetyksi suurelle joukolle ihmisiä, ja jokainen heistä altistui kyseenalaiselle väitteelle taas yhden kerran lisää.
Mekanismi itsessään ei sisällä minkäänlaista arvoa arvioivaa tai reguloivaa järjestelmää. Se on vain mekanismi. Pitäisikö siis tälle “woke”-meemien levittäjälle antaa moraalinen vapautus, koska hän kokee olevansa “hyvien puolella”, mutta “leikittelevänsä vähän rankemmilla jutuilla” huumorin ja toisen puolen paljastamisen varjolla.
Minusta ei. Rasistisen tai misogyynisen väitteen näyttäminen julkisesti on sen normalisointia, olipa motiivi ja jakajan intentio mikä tahansa.
II. Overtonin ikkuna ei kysy poliittista kantaa
Overtonin ikkunan siirtäminen on prosessi, ei kannanotto. Ikkuna siirtyy sen mukaan, mitä väitteitä toistetaan julkisessa tilassa riittävän usein ja riittävän hyväksyttävässä kehyksessä, ei sen mukaan, kuka väitteen esittää tai millä oikeutuksella. Tämä on ikkunan koko mekaniikan ydin: se on tilastollinen, ei moraalinen prosessi. Kun stereotypia, olipa sen kohteena etninen ryhmä, seksuaalinen vähemmistö tai kielivähemmistö, kiertää julkisessa tilassa huumorin kehyksessä, sen kiertäminen normalisoi stereotypian itsensä, riippumatta siitä minkä poliittisen tarkoituksen puitteissa se alun perin liikkeelle laitettiin.
Tässä kohtaa esseesarjan edellisessä osassa käsitelty tulkinta-avainten hajoaminen maailmalle tulee ratkaisevaksi uudella tavalla. Kun sisäpiirin vitsi kiertää tarpeeksi kauas, sen alkuperäinen avain, “tämä on ironiaa, tämä on parodiaa vallasta, tämä on suunnattu ylöspäin”, ei kulje kuvan mukana. Perille tulee vain kuva ja siinä olevat sisällöt, vailla selitystä, vailla kontekstia, ja varsinkin vailla jakajan tarkoitusperiä.
Käytämme tässä esimerkkinä todellista tapausta. Se on poliittinen pilapiirros pääministeristä, jossa häntä pilkataan yhdistämällä hänet ruotsinkielisyyteen ja homoseksuaalisuuteen. Liikutaan siis lähellä ennakkoluulojen hyödyntämisen alhaisinta tasoa. Ja tässä esseessä määritellyistä syistä emme toista alkuperäistä kuvaa.
Vastaanottaja, joka ei tunne julkaisijan poliittista itseymmärrystä eikä ollut läsnä siinä yhteisössä jossa “oikea” luenta kenties oli itsestäänselvä, saa käsiinsä ainoastaan pinnan: assosiaatioketjun, joka toistaa vanhaa halventavaa rinnastusta uudella energialla. Kiistettävyys, jonka piti suojata tekijää, ei suojaa vastaanottajaa. Eikä varsinkaan sitä ryhmää, jonka piirteitä käytettiin ammuksena.
Tämä on täsmälleen se mekanismi, jonka tutkimus on dokumentoinut nimenomaan “trollaus” ja “for the lulz” -kulttuurin analyyseissa. Ironinen kehys ei neutraloi ainesta, se ainoastaan tekee aineksen kiertokelpoiseksi ja vaikeammin haastettavaksi, koska kyseenalaistaja näyttää aina siltä ettei vain “tajua vitsiä”. Tutkijat, jotka ovat seuranneet tätä ilmiötä pisimpään, ovat päätyneet siihen johtopäätökseen, että mekanismi on väline, ei ideologia. Se toimii samalla teholla kummasta suunnasta tahansa, koska sen vaikutus ei riipu käyttäjän sisäisestä vakaumuksesta vaan siitä, mitä todellisuudessa kiertää ja missä muodossa.
Samasta syystä vastapuolen viestinnän nostaminen tikun nokkaan ja äänekäs taivastelu ainoastaan hankkii sille lisää näkyvyyttä – ja altistaa useampia ihmisiä haitalliselle sisällölle. Tämä mekanismi alkaa sentään jossain määrin jo olla suurellekin yleisölle tuttu. “Älä ruoki trollia.”
III. Kaksi akselerationismia
Jotta edellä kuvattu mekanismi asettuisi poliittiseen kehykseensä, on avattava käsite, joka kummittelee koko tämän ilmiökentän taustalla: akselerationismi. Sana kiertää verkkokeskusteluissa niin huolimattomasti, että sen kaksi päähaaraa sekoittuvat jatkuvasti keskenään, ja juuri tämä sekaannus on käsillä olevan tapauksen ytimessä.
Molempien haarojen yhteinen lähtökohta on ajatus, ettei nykyjärjestelmän kriisejä ratkaista jarruttamalla vaan kiihdyttämällä. Järjestelmän sisäiset ristiriidat on ajettava kärjistymispisteeseensä, jotta jotain uutta voi syntyä. Mutta siihen yhteisyys päättyykin, ja ero on paljon jyrkempi kuin nimien sukulaisuus antaa ymmärtää.
Vasemmistolainen akselerationismi, jonka tunnetuin muotoilu lienee Srnicekin ja Williamsin akselerationistinen manifesti 2010-luvun alusta, on pohjimmiltaan rakentamisohjelma. Sen teesi on, että kapitalismin tuottama teknologia, infrastruktuuri ja organisointikyky eivät ole vihollisia vaan jakamatta jäänyt perintö. Ne on otettava haltuun ja suunnattava uudelleen kohti tavoitteita, joihin markkinalogiikka ei itsestään koskaan päädy: kohti automaation vapauttamaa aikaa, yhteistä suunnittelua, jaettua vaurautta. Olipa ohjelmasta mitä mieltä tahansa, sen rakenteellinen luonne on kiistaton. Se edellyttää instituutioita, pitkäjänteistä suunnittelua, laajoja koalitioita ja – tämä on ratkaisevaa – luottamusta. Mitään näistä ei voi rakentaa rapauttamalla julkista keskustelutilaa. Se on tavallaan jatkoa pohjoismaiselle sosialidemokraattiselle prosessille ja konsensuspolitiikalle. Ei kovin seksikästä. Arkinen puurtaminen ja kuluttava kompromissaaminen on vaikea myydä vallakumousromantiikkaan mieltyneille anarkisteille.
Oikeistolainen akselerationismi on eri eläin. Sen filosofisessa päässä on Nick Landin myöhäistuotanto ja neoreaktio, joille demokratia itsessään on korjauskelvoton virhe. Sen käytännöllisessä ja väkivaltaisimmassa päässä romahdusakselerationismi, jonka tunnuslause “there is no political solution” tiivistää koko ohjelman. Koska järjestelmää ei voi korjata, sen romahdusta on joudutettava. Tavoite ei ole parempi järjestelmä vaan romahdus itse, jonka raunioille vahvin eloonjääneistä sitten rakentaa mitä rakentaa. Ja tässä on olennaista huomata, mitä tällainen ohjelma edellyttää. Ei minkäänlaista rakentamista ennen romahdusta, ainoastaan korroosiota: luottamuksen, keskustelukyvyn, instituutioiden ja jaetun todellisuuden mahdollisimman nopeaa syövyttämistä.
Tästä seuraa rakenteellinen epäsymmetria, joka on tämän esseen kannalta ratkaiseva. Transgressiivinen shokkisisältö on luonteeltaan korroosiota. Se ei rakenna koalitioita, ei kasvata luottamusta eikä tuota instituutioita, vaan rapauttaa keskustelun pohjaa siitä riippumatta, kuka sitä levittää ja miksi. Mekanismi on symmetrinen. Se kuluttaa yhteistä tilaa kummankin laidan käytössä täsmälleen samalla tavalla, mutta hyöty ei ole symmetrinen. Kaaos ei ole neutraali valuutta. Se hyödyttää sitä osapuolta, jonka tavoite on kaaos. Rakentajalle rapautunut keskustelutila on tappio jokaisessa tapauksessa. Rapauttajalle se on aina voitto, myös silloin kun sen suorittaa poliittinen vastustaja omasta aloitteestaan ja omalla kustannuksellaan. Voisi melkein sanoa että varsinkin silloin.
Ja nyt palataan tapaukseemme. Kaikesta päätellen tarkasteltavan meemin julkaisija mieltää itsensä vasemmistolaiseksi akselerationistiksi. Kärjistys on palvelevinaan suurta heräämistä, shokkivaikutuksen on tarkoitus paljastaa järjestelmän mädännäisyys, ja mitä rumemmaksi keskustelu käy, sitä lähempänä murros on.
Hänen valitsemansa väline ei vain kykene tuottamaan yhtään niistä asioista, joita vasemmistolainen ohjelma edellyttäisi. Se ei rakenna koalitiota, se karkottaa liittolaisia. Se ei kasvata luottamusta, se todistaa, ettei tekijän leiriin voi luottaa. Se ei siirrä Overtonin ikkunaa hänen toivomaansa suuntaan, vaan siihen suuntaan, johon toistettu stereotypia aina sitä siirtää. Hän ei ole vasemmistolainen akselerationisti, joka käyttää kyseenalaista keinoa. Hän on oikeistolaisen akselerationismin vapaaehtoinen alihankkija, joka on kirjannut työsuoritteensa väärän lipun alle.
IV. Edgelord: rooli, ei kehitysvaihe
Miten tällainen kategoriaerehdys on ylipäätään mahdollinen? Vastaus löytyy hahmosta, joka on annettu tämän esseen otsikkoon: edgelordista.
Edgelord on verkkokulttuurin vakiintunut rooliodotus, jonka juuret ovat 2000-luvun foorumikulttuurissa ja sen “for the lulz” -taloudessa. Roolin logiikka on yksinkertainen. Sosiaalista valuuttaa ansaitaan normirikkomuksella, ja status sisäpiirissä mitataan sillä, kuinka pitkälle uskaltaa mennä. Reaktio on palkinto sisällöstä riippumatta. Järkytys, paheksunta ja “ratiot” ovat kaikki yhtä käypää valuuttaa, koska ne todistavat, että raja tuli ylitetyksi ja ylittäjä huomatuksi. Tässä taloudessa “rankka läppä” ei ole viestinnän väline vaan suoritus, jonka arvo mitataan yleisön säpsähdyksen voimakkuudella.
On tärkeää ymmärtää, että kyseessä on nimenomaan rooli eikä kehitysvaihe. Rooliin liitetään usein teini-ikäisen kapinaposition piirteitä: rajojen kokeilu, auktoriteettien ärsyttäminen, huomion hankkiminen keinolla millä hyvänsä. Mutta koska kyse on kulttuurisesta rekisteristä eikä biologisesta iästä, se on saatavilla kenelle tahansa, missä elämänvaiheessa tahansa. Rooliin voi asettua viisitoistavuotias ja siihen voi asettua viisikymmentävuotias. Jälkimmäinen tapaus vain on surullisempaa seurattavaa, koska roolin tarjoama status ei enää konvertoidu mihinkään sen itsensä ulkopuolella.
Rooliin liittyy myös sen krooninen ammattitauti, jota verkkokulttuurin tutkimuksessa on kutsuttu ironiamyrkytykseksi. Pitkään ylläpidetty ironinen positio, jossa mistään ei koskaan tarvitse olla vastuussa koska kaikki on “läppää”, rapauttaa lopulta tekijän oman kyvyn erottaa, mihin hän itse asiassa uskoo. Ironia, joka alkoi etäisyytenä omiin väitteisiin, muuttuu huomaamatta etäisyydeksi omaan arvostelukykyyn. Tämä on silta, joka yhdistää edgelordin edellisen luvun akselerationismianalyysiin. Ironia, joka ei enää tiedä puoltaan, ajautuu vääjäämättä sille puolelle, jota sen käyttämä mekanismi palvelee.
Ja juuri tässä kohtaa astuu kuvaan se taho, joka tietää puolensa erittäin hyvin: ammattimainen taantumuksellinen propagandakoneisto. Sen näkökulmasta edgelord, poliittisen itseymmärryksensä tasosta riippumatta, on ilmainen jakelukerros. Koneiston tuottamat artefaktit on suunniteltu niin, että niiden kierto ei riipu jakajan vakaumuksesta. Meemi kantaa assosiaatioketjunsa perille, jakoi sen sitten uskollinen kannattaja, “ironinen” edgelord tai kauhisteleva vastustaja.
Tavoitteet tunnetaan ja ne on myös dokumentoitu hyvin. Väitteiden normalisointi toiston kautta, koska tuttuus muistuttaa hyväksyttävyyttä. Maltillisten äänten uuvuttaminen loputtomalla “vitsi vai ei” -tulkintatyöllä (ja todistustaakan vipuaminen vastaanottajalle yleisemminkin). Vilpittömyyden ja parodian rajan hämärtäminen niin, ettei mitään väitettä voi enää sitovasti lukea kenenkään kannaksi. Ja hienoimpana saavutuksena vastustajien värvääminen omiksi vahvistimikseen.
Verkkokulttuurin vanha havainto, Poen lakina tunnettu, on tämän koneiston peruskallio. Ilman yksiselitteistä merkintää parodiaa ja vilpitöntä ääriväitettä ei voi erottaa toisistaan. Siispä rapauttamiseen tähtäävän koneiston kannattaa tuottaa sisältöä, joka elää täsmälleen tuolla erottamattomuuden vyöhykkeellä. Juuri tästä syystä äärioikeistolainen ja rapauttava “huumorikontsa” on sisältövirrassa niin hallitsevaa. Ja juuri siksi vastapuolella on suuri houkutus mennä siihen mukaan, koska se näyttää olevan kohta jossa virtaus on voimakkainta ja huomio kuohuu kovimmin.
Akselerationistisesta kaanonista voisi lainata vielä yhden käsitteen, joka kuvaa tätä kaikkea tarkemmin kuin mikään propaganda-analyysin termi: hyperstitio, itsensä todeksi tekevä fiktio. “Ironinen” ääriväite on hyperstitio pienoiskoossa. Se lasketaan liikkeelle fiktiona, lausumattomana saatteenaan “eihän kukaan oikeasti”. Jokainen toisto tuottaa sille lisää uskojia, kunnes fiktio on kerännyt ympärilleen todellisuuden. Ne jotka jakoivat sitä “läpällä” huomaavat jossain vaiheessa seisovansa keskellä liikettä, jonka he auttoivat puhumaan olemassaolevaksi.
V. Taas se tylsä vakavikkokysymys: kuka kantaa kustannukset?
Tässä on syytä erottaa kaksi eri kysymystä, jotka helposti sekoittuvat: kuka on vitsin kohde ja kuka kantaa vitsin kustannukset. Ne eivät ole sama asia, ja juuri niiden ero paljastaa mekanismin puolueellisuuden tarkimmin.
Palataan siihen äskettäiseen todelliseen esimerkkiin. Meemi, jossa istuvaa pääministeriä pilkataan yhdistämällä hänet stereotyyppiseen mielikuvaan homoseksuaalisuudesta ja ruotsinkielisyydestä. Vitsin kohde on valtaa pitävä poliitikko: legitiimi pilkan kohde missä tahansa poliittisessa satiirissa, koska valta sekä ansaitsee kritiikkinsä että kestää sitä.
Vitsin kustannuksen kantavat kuitenkin aivan muut: homoseksuaalit ja ruotsinkieliset, jotka eivät ole osa tätä valtakamppailua lainkaan, mutta joiden (kuvitellut) identiteettipiirteet lainataan halventavaksi ammukseksi. Pääministeri ei kärsi siitä, että hänet yhdistetään homouteen tai ruotsinkielisyyteen. Hän oli vallassa ennen vitsiä ja pysyy vallassa sen jälkeen. Mutta joka kerta kun tällainen rinnastus kiertää huumorin kehyksessä, se vahvistaa uudelleen sitä vanhaa, tunkkaista assosiaatioketjua, jossa hienostuneisuus, sivistys tai tietty puhetapa merkitsevät heikkoutta ja naurettavuutta juuri siksi, että ne poikkeavat perinteisestä pökkelömäisestä maskuliinisuusnormista. Tämä on lyömistä sivulle naamioituna lyönniksi ylöspäin: kohde on vallanpitäjä, mutta roiskeet lentävät sivullisten silmille.
Sivumennen sanoen vitsi on niin mauton ja todellisuudesta irtaantunut, että sitä tekisi mieli epäillä äärioikeiston false flag operaatioksi, ellei lähde olisi tiedossa. Intentiosta riippumatta vitsi onnistuu sekä palauttamaan mieliin jo erääntyneitä ennakkoluuloja, tuottamaan pääministerille sympatiaa (joka on jo saavutus sinänsä!), koska tätä vastaan hyökätään niin rumasti ja mauttomasti, sekä vielä päälle päätteeksi karkottamaan liittolaisia osoittamalla, että ilmeisesti vasemmistoon itsensä lukevalla tekijällä tai tekijöillä on surkean rasistinen ja homofobinen maku, mikä propagandan rautaisten lakien mukaan kyseenalaistaa koko vasemmistoa: “kyllähän ne tiedettiinkin epäluotettavaksi roskasakiksi”. Eri ryhmien välinen polarisaatio siis kasvaa ja rapauttava akseleraatio etenee. Ei vähäinen propagandistinen saavutus yhdeltä harkitsemattomalta meemiltä. Edellisen luvun käsittein: yksikin tällainen artefakti tekee ilmaiseksi kolmen kampanjan työt sille koneistolle, jota sen julkaisija kuvittelee vastustavansa.
Tämä ei ole ainutlaatuinen tapaus, sattuupa vain olemaan puhtain käsillä oleva esimerkki, ja juuri siksi se on analyyttisesti arvokas. Se paljastaa mekanismin selkeästi ilman, että tarvitsee arvioida yksittäisen julkaisijan sisäistä motivaatiota. Ei ole tarpeen, eikä ulkopuolelta edes mahdollista tietää, kokiko julkaisija olevansa nerokkaan sarkastinen turvautuessaan jo varsin vanhentuneisiin ennakkoluuloihin vai purkiko hän jotakin omaa integroimatonta aggressiotaan. Kumpikaan vastaus ei muuta meemin toimintaa maailmassa. Vitsi kiertää samalla tavalla, kantaa saman assosiaatioketjun ja aiheuttaa saman kustannuksen riippumatta siitä, mikä julkaisijan sisäinen kokemus oli.
Tämä on itse asiassa vapauttava tapa lähestyä koko kysymystä. Sen sijaan että yritettäisiin arvioida tekijän sielun tilaa, mikä on liki mahdoton ja lopulta tässä kontekstissa merkityksetön tehtävä, voidaan arvioida meemiä ja sen kiertoa, mikä on sekä tarkempaa että reilumpaa. Samasta syystä edellisen luvun edgelord-analyysi on luettava kulttuurisen rekisterin kuvauksena, ei kenenkään yksilödiagnoosina: rooli on olemassa ja tunnistettavissa sisällöistä, jotka se tuottaa, riippumatta siitä kuka rooliin kulloinkin on asettunut ja miksi.
VI. Vasta-argumentti: eikö ironialla olekaan suuntaa?
Kohtuuden vuoksi on syytä ottaa vakavasti myös vahvin vastaväite, jonka joku “ironisen” transgression puolustaja esittäisi. Eikä se olematon olekaan.
Kulttuurintutkimuksessa on pitkä ja perusteltu perinne, joka erottaa toisistaan kaksi rakenteellisesti eri ilmiötä: ryhmän sisäisen itseironian ja parodian (queer camp, drag, marginalisoidun ryhmän oma pilkka omista stereotypioistaan) toisaalta, ja ryhmän piirteiden lainaamisen ulkopuolelta aseeksi jotain kolmatta vastaan toisaalta.
Ensimmäinen on historiallisesti toiminut voimaannuttavana. Kun kohde itse ottaa haltuun ja liioittelee omaa stereotypiaansa, ele riisuu stereotypian aseista, koska kontrolli säilyy sillä, jota se koskee. “Ironinen” homofobinen vitsi, jonka esittää homoseksuaali itsestään, ja sama vitsi, jonka esittää heteroseksuaali kolmatta vastaan, eivät ole sama teko edes silloin kun sanamuoto on identtinen. Konteksti ja valtapositio ovat osa merkitystä. Populaarikulttuurissa ilmiötä ovat suurelle yleisölle ehkä kirkkaimmin selittäneet afroamerikkalainen kulttuuri, sekä juuri sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen ympärillä käyty keskustelu, ytimenään kuka saa sanoa, mitä ja millaisissa olosuhteissa.
Tämä erottelu on validi ja tärkeä, mutta se ei ylety suojaamaan käsillä olevaa esimerkkiä, vaan itse asiassa terävöittää sen ongelman. Orpo-meemin tapauksessa tekijä ei mitä ilmeisimmin kuulu kumpaankaan lainattuun ryhmään (ei ollut itse esittämässä omaa stereotypiaansa), ja kohde (Orpo) ei myöskään kuulu kumpaankaan ryhmään, jonka piirteitä käytettiin. Kyseessä ei siis ole sisäinen itseironia eikä edes suora hyökkäys kohteen omaa identiteettiä vastaan. Kyseessä on kahden sivullisen ryhmän identiteettipiirteiden lainaaminen kolmannen mustamaalaamiseen. Tämä on jotain, jolle kulttuurintutkimuksen perinteessä ei ole yhtä hyvää puolustusta kuin sisäiselle parodialle. Se ei voimaannuta ketään, koska kukaan vitsin osapuolista ei ole se, jota lainatut piirteet oikeasti koskevat.
VII. Takaisin tulkinta-avainten äärelle
Edellisessä esseessä pyrimme osoittamaan, että kiistettävyys voi suojata pientä yksilöä totalitaristista valtaa vastaan, kun tulkinnan avaimet ovat rajatun yhteisön hallussa. Tämä essee osoittaa, että kun samaa tekniikkaa käytetään laajassa, hajonneessa julkisuudessa, jossa kukaan ei enää hallitse sitä tulkinta-avainten jakelua, kiistettävyys lakkaa olemasta suoja ja muuttuu vastuun kiertämisen välineeksi, riippumatta siitä minkä poliittisen lipun alla se liikkuu. Ero ei ole siinä, kuka käyttää tekniikkaa, vaan siinä, hallitaanko avaimia. Eikä niitä laajassa julkisessa jaossa voi täysin hallita koskaan.
Poen laki antaa tälle havainnolle vielä lopullisen, melkein matemaattisen muotonsa. Riittävän laajassa jakelussa merkitsemättömän ironian surkastuminen pinnaksi ei ole riski vaan täysin varma ja ennustettava tekijä. Kysymys ei ole siitä, voiko etäämmällä ytimestä sijaitseva vastaanottaja lukea artefaktin väärin, vaan siitä, kuinka monta välikättä tarvitaan ennen kuin väärinluennasta tulee tilastollisesti hallitseva. Ja vastaus on: harvempia kuin yksikään julkaisija haluaisi uskoa. Läheiset ystävät vielä saattavatkin ymmärtää, mutta jo tuttavien tasolla alkaa esiintyä merkittävää hajontaa.
Tästä seuraa käytännöllinen ja epämukava periaate, joka on rehellisempi kuin mikä tahansa poliittiseen suuntaan vetoava puolustus. Transgressiivinen ele on vastuussa siitä, mitä se todellisuudessa panee kiertoon, ei siitä mitä sen tekijä toivoi sen merkitsevän. Jos ironia halutaan pitää suojana eikä aseena, sen täytyy olla merkitty niin selvästi, ettei sen surkastuminen pinnaksi ole mahdollista edes kolmannen asteen vastaanottajalle. Muuten se ei ole ironiaa vaan ainoastaan ennakkoluulo, joka on pedannut itselleen väliaikaisen turvasataman naurun alta. Ja se turvasatama on saatavilla kenelle tahansa, riippumatta siitä minkä puolen lipun alla hän kuvittelee purjehtivansa.
VIII. Transgression käsityöläisetiikka
Tämän esseen johtopäätös olisi helppo lukea kielloksi: älä transgressoi, älä ironisoi, pysy siistillä puolella viivaa. Se olisi väärä luenta, ja koko esseesarjan hengen vastainen. Sarjan aiemmat osat ovat osoittaneet, että transgressio, kaksoiskoodaus ja kiistettävyys ovat tuottaneet osan viimeisen sadan vuoden merkittävimmästä taiteesta. Ongelma ei ole transgressio vaan huono transgressio – ja huonon erottaa hyvästä täsmälleen samalla tavalla kuin missä tahansa käsityössä: hallitseeko tekijä välineensä vai väline tekijänsä.
Ehdotan siksi kiellon sijaan käsityöläisetiikkaa, joka tiivistyy neljään testiin. Ne seuraavat suoraan kaikesta edellä sanotusta, eikä yksikään niistä vetoa tekijän sisäiseen vakaumukseen, ainoastaan artefaktiin ja sen kiertoon.
Ensimmäinen testi: kuka hallitsee avaimia? Onko olemassa yhteisö, jonka hallussa “oikea” luenta on, ja pysyykö artefaktti sen yhteisön ulottuvilla – vai onko se laskettu vapaaseen kiertoon, jossa avaimet hajoavat maailmalle jo heti ensimmäisessä jaossa?
Toinen testi: kuka kantaa kustannuksen? Ei kuka on kohde, vaan kenen selkänahasta vitsin energia todellisuudessa revitään. Jos kustannuksen kantaa joku muu kuin kohde, ja erityisesti jos sen kantaa ryhmä, joka ei ole valtakamppailun osapuoli lainkaan, transgressio on epäonnistunut riippumatta siitä, kuinka nokkelalta se tekijästään tuntui.
Kolmas testi: kestääkö ironia etääntymisen asteita? Selviääkö kehys matkasta ilman tekijää? Jos artefaktin “oikea” luenta vaatii tekijän intention tuntemista, Poen laki takaa, ettei se tule kestämään. Riski intention vastaisesta vaikutuksesta kasvaa nopeasti.
Neljäs testi: rakentaako vai rapauttaako? Jättääkö ele jälkeensä enemmän vai vähemmän luottamusta, enemmän vai vähemmän kykyä yhteiseen keskusteluun? Tämä on akseleraatiotesti: korroosio palvelee aina rapauttajaa, toimipa syövyttäjä minkä lipun alla tahansa.
Ja on olemassa kokonainen kaanon, joka läpäisee kaikki neljä. Camp ja drag, joissa stereotypian omistaja itse liioittelee omansa aseettomaksi. Itseparodia, jossa kustannuksen kantaa tekijä itse, kuuluu vanhimpiin ja varmimpiin tapoihin ansaita oikeus nauraa. Satiiri, joka lyö valtaa vallan omilla piirteillä, päätöksillä, teoilla, sanoilla, tekopyhyydellä, eikä sivullisilta lainatuilla identiteeteillä, on juuri siksi musertavampaa. Se ei anna kohteelleen mahdollisuutta asettua uhriksi eikä yleisölleen syytä sääliin. Sama transgressiivinen energia, joka väärin suunnattuna toimii vastapuolen alihankintana, tuottaa oikein suunnattuna sitä, mitä transgressio parhaimmillaan on aina tuottanut: hetken, jona valta näyttää naurettavalta, ilman että lasku lankeaa kenellekään sivulliselle.
Hyperstition logiikka toimii nimittäin molempiin suuntiin. Jos toistettu fiktio tekee itsensä todeksi, niin transgressiivisen tekijän todellinen valta ei ole siinä, mitä hän uskaltaa sanoa, vaan siinä, minkä fiktion todeksi puhumiseen hän osallistuu. Ja tämä kysymys on juuri nyt akuutimpi kuin koskaan, sillä se ympäristö, jossa valinta tehdään, on itse vasta syntymässä.
IX. Nihilismin pääteasema on uuden seikkailun alkupiste
Kaikki, mitä tämä esseesarja on tähän mennessä havainnoinut – merkitysten kerrostuminen, tulkinta-avainten hallinta ja hajoaminen, ironian läpitunkevuus, kiistettävyyden inflaatio, kustannuksen ja kohteen erkaantuminen – ei nimittäin ole vain diagnoosi menneestä ja nykyisestä verkkokulttuurista. Se on väistämättä myös vaatimusmäärittely tulevalle.
Mitkä tahansa ne digitaaliset ympäristöt ovatkaan, joissa ihmiset seuraavina vuosikymmeninä kohtaavat toisensa, törmäävät näihin ongelmiin. En usko että mikään ympäristö voi menestyä tarjoamatta niihin vahvoja vastauksia. Miten konteksti matkustaa artefaktin mukana? Miten sisäpiirin luenta ja ulkopiirin luenta voivat elää rinnakkain repimättä kumpaakaan hajalle? Miten merkitys voi kypsyä asteittain sen sijaan että se joko pysyy hermeettisenä tai romahtaa kerralla pinnaksi?
Nykyinen algoritminen syöte on näiden kysymysten kannalta pahin mahdollinen arkkitehtuuri. Se irrottaa jokaisen artefaktin kehyksestään ja jakaa sen juuri sille yleisölle, jonka reaktio on voimakkain, eli avainten kadottaminen on käsikirjoitettu järjestelmään itseensä. Mutta mikään ei pakota jatkamaan näin. On täysin mahdollista kuvitella ympäristöjä, joissa merkityksellä on topologia: läheisyyttä ja etäisyyttä, kehitysasteita, vyöhykkeitä joilla vitsi on vielä vitsi ja rajoja joiden ylittyessä sen mukana matkustaa jotain kehyksestään. Sellaisessa ympäristössä tämän esseen edgelord-ongelma ei katoaisi, mutta se muuttuisi luonnonvoimasta suunnittelukysymykseksi. Ja se on valtava ero.
Tässä kohtaa on syytä tehdä yksi arvonpalautus, joka saattaa yllättää. Nuorimman verkkopolven niin sanottu brainrot-kulttuuri, tarkoituksellisen merkityksetön, itseään syövä, aikuisen silmään puhtaalta kohinalta näyttävä kerros, on houkuttelevaa kuitata rappion oireena. Se on virhe (jonka vanhemmat polvet sivumennen sanoen tuntuvat aina toistavan). Tarkemmin katsottuna ilmiö on jotain aivan muuta. Se nimittäin on ensimmäinen intuitiivinen vastaus kulttuuriin, jossa jokainen merkitys on jo aseistettu. Kun kasvaa ympäristössä, jossa jokainen kuva on jonkun agendan kantaja, jokainen ironia mahdollisesti vilpitön ja jokainen vilpittömyys mahdollisesti ironiaa, on täysin johdonmukaista vetäytyä vyöhykkeelle, jolla mikään ei tarkoita mitään – koska se on ainoa vyöhyke, jolla kukaan ei voi valehdella eikä väärintulkinnan riskiä ole. Brainrot on merkityksen nollapiste samassa mielessä kuin dadan siansaksarunous oli kielen nollapiste. Ei tyhmyyttä eikä terroria, vaan immuunireaktio. Järjettömyyden tarkka jäljennös järjettömäksi käyneestä ympäristöstä. Sitä ei pidä ihannoida, muttei myöskään halveksia. Se on jonkin uuden alkupiste, ei paikka johon jäädään asumaan.
Nihilismillä on pääteasema, ja se on aina sama. Dada huusi negaationsa loppuun ja huomasi, että sen jälkeen oli maanantai ja jotain oli silti tehtävä. Dadaisteista tuli surrealisteja, konstruktivisteja, sentään jonkin rakentajia, vaikka se aluksi oudolta vaikuttikin. Punk karjui oman äänensä käheäksi: “no fun, teitä on petetty”, ja siitä versoi post-punkin, DIY-kulttuurin ja itsenäisten instituutioiden vuosikymmen. Se rakensi enemmän kuin mikään sitä edeltänyt aikuinen asiallisuus. Kun viimeinen negaatio on huudettu, jäljellä on vain kaksi vaihtoehtoa: rakentaa tai luovuttaa rauniot sille, joka niitä on koko ajan odottanut. Ja kuten tämän esseen luku III osoitti, raunioille jonottaa jo hyypiöitä, joilla on aika kylmäävät suunnitelmat valmiina.
Arvojen paluu, jonka ensimmäiset merkit ovat jo ilmassa, kuten vilpittömyyden varovainen uusi kurssi, “postironia” joka on oikeastaan vain ironian jälkeistä rehellisyyttä, ei siis ole nostalgista taantumista vaan saman liikkeen seuraava vaihe. Rakentamista ei kannata jättää fasisteille. He ovat siinä huonoja, mutta he ovat ainoat, jotka haluavat tehdä sen yksin ja omilla ehdoillaan.
Rakentaminen alkaa siitä, että materiaali otetaan vakavasti. Kulttuuri alkaa olla olemassa sinä hetkenä, kun sen sisällä voi erottaa tyylilajeja. Kun kohinasta erottuu muotoja, muodoista konventioita ja konventioista se hiljainen sopimusten verkko, jota vasten yksittäinen teko voi olla taitava tai kömpelö, uskollinen tai kapinallinen. Meemikulttuurilla nämä tyylilajit jo ovat, vaikka se itse harvoin suostuu myöntämään niin porvarillista asiaa.
- Ville Kiiski
Seuraava essee käsittelee meemikulttuurin tyylilajeja ja niiden yhteyksiä aiempiin kulttuurillisiin kerroksiin, ja pyrkii hahmottelemaan mahdollisia siltoja tulevaan.
Artikkelin keskeisimmät taustamateriaalit kiinnostuneille
Whitney Phillips, This Is Why We Can’t Have Nice Things: Mapping the Relationship between Online Trolling and Mainstream Culture (MIT Press, 2015). Trollaus- ja “for the lulz” -kulttuurin perusteos; osoittaa, miten ironinen kehys tekee aineksesta kiertokelpoista ja vaikeasti haastettavaa.
Alice Marwick & Rebecca Lewis, Media Manipulation and Disinformation Online (Data & Society Research Institute, 2017). Dokumentoi eksplisiittisesti porttimekanismin, jossa miedommat meemit toimivat siltana rankempaan ainekseen. Vapaasti luettavissa: datasociety.net
Ashley Feinberg, “This Is The Daily Stormer’s Playbook” (HuffPost, 2017). Vuodettu äärioikeistolaisen julkaisun tyyliopas, jossa kirjoittajia ohjeistetaan pitämään sisältö tahallisen kaksitulkintaisena — primäärilähde koneiston omalla äänellä siihen, mitä Poen laista tässä esseessä sanotaan.
Täydentävää: Angela Nagle, Kill All Normies (2017), journalistisempi ja kiistellympi mutta usein siteerattu yleiskatsaus saman ajan verkkokulttuuriin.
Leave a Reply